Tiivistelmä

Table of Contents

• Johdanto: Kiireellinen sijoitus
• Kiireellisen sijoituksen päätöksentekokriteerien väljyys ja laaja harkintavalta
• Kiireellisen sijoituksen käyttötavat
• Kiireellisen sijoituksen johtaminen hajautuneessa verkostossa
• Kiireellisen sijoituksen pelkistämä tilanne
• Yhteenveto kiireellisen sijoituksen ja huostaanoton välisestä mekanismista
• Lopuksi: Lastensuojelu vaatisi teoriaa
• Kirjallisuus

Johdanto: Kiireellinen sijoitus

Kiireellinen sijoitus on lastensuojelun sosiaalityöntekijän tekemä toimenpide, jolla lapsi voidaan välittömästi vakavan vaaran uhatessa sijoittaa kotinsa ulkopuolelle. Lapsi voidaan yksittäisen sosiaalityöntekijän päätöksen perusteella sijoittaa maksimissaan 30 vuorokauden ajaksi, vaikka asianosaiset sitä vastustaisivat. Johtava viranhaltija voi tehdä 30 vuorokauden jatkopäätöksen. Kiireellinen sijoitus voi kestää siis yhteensä 60 vuorokautta. Jokaisessa kiireellisessä sijoituksessa täytyy arvioida, voiko lapsi palata kotiin vai täytyykö hänet ottaa huostaan (kotiinpaluun ja huostaanoton väliin voi jäädä esim. avohuollon sijoitus tai läheisverkostoratkaisu).

Kodin ulkopuolisten sijoitusten määrä Suomessa on kasvanut johdonmukaisesti digitalisaatiosta, lisätystä sääntelystä, kehittämistyöstä ja hyvistä tai huonoista talousvuosista huolimatta. Kasvu näyttää pysähtyneen muilta osin paitsi kiireellisten sijoitusten määrän kohdalla. Kodin ulkopuoliset sijoitukset lisääntyivät Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa vuoteen 2013 saakka, jonka jälkeen kehitys on eriytynyt niin, että vuosikymmenen lopussa nousu jatkuu vain Suomessa. Kiireellisesti sijoitettuja lapsia oli vuoden 2020 aikana 4662. Edellisen lastensuojelulain voimassaolon viimeisenä vuonna 2007 silloisia kiireellisiä huostaanottoja tehtiin noin 2000. Paluu vanhaan lukemaan vaatisi merkittävää käännettä. (Lähde 2024)

Tämän kirjoituksen kannalta keskeistä on ymmärtää, että aina kun kiireellinen sijoitus tehdään, joudutaan tekemään arvio siitä, voiko lapsi palata kotiin vai joudutaanko hänet ottamaan huostaan. Määräaikainen kiireellinen sijoitus on yhteydessä toistaiseksi voimassa olevaan huostaanottoon. Myllärniemen tutkimuksessa (2005) 40 prosentissa kaikissa huostaanotoissa oli senaikaisen lainsäädännön kiireellinen huostaanotto ollut jossain vaiheessa edeltävänä toimenpiteenä. Kuulan ja Marttusen tutkimuksessa (2009) ei esitetty tarkkaa lukua, mutta kiireellisen huostaanoton todettiin olleen tyypillinen huostaanottoa edeltävä toimenpide. Heinon ym. tutkimuksessa (2016) kiireellinen sijoitus edelsi huostaanottoa lähestulkoon puolessa tapauksista. THL:n vuoden 2016 lastensuojelulukuja käsitelleessä tilastoraportissa selvisi, että kiireellinen sijoitus oli ollut ensimmäinen sijoitus 48 % lopulta huostaanottoon johtaneissa asiakas-caseissa (THL 2018). Toikon ym. tutkimuksessa (2021) todettiin lastensuojelujärjestelmän interventioiden sisältävän keskinäisriippuvuutta siten, että lastensuojeluilmoitukset ennakoivat tukitoimenpiteitä, jotka edeltävät mm. kiireellistä sijoitusta, joka taasen ennakoi huostaanottoa. Toivanen (2010) totesi olevan harvinaista, että lapsi odottaisi kotona kun huostaanottohakemus on vireillä hallinto-oikeudessa. Kiireellinen sijoitus on tyypillinen toimenpide ennen huostaanottohakemusta (de Godzinsky 2012).

Kiireellisen sijoituksen ja huostaanoton välinen yhteys voi kuulostaa itsestäänselvältä: Lapsi on kiireellisesti sijoitettu pois kotoaan välittömän vaaran takia. Välitön vaara ei poistu kotoa myöhemminkään. Sen takia lapsi täytyy huostaanottaa.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Anssi Lähde on tutkinut väitöskirjassaan ”Pelkistettyä todellisuutta – kiireellinen sijoitus ja asiakasprosessin johtaminen” (2024) kiireellisen sijoituksen laajentunutta käyttöalaa. Lapsen turvaaminen välittömältä vaaralta ei ole ainoa syy käyttää kiireellistä sijoitusta. Kiireellisten sijoitusten määrän kasvun syynä ei siis ole pelkästään asiakastilanteiden muuttuminen, vaan myös sijoituksen käyttäminen keinona uudella tavalla. Tämän lisäksi Lähde on tutkinut kiireellisen sijoituksen aikaista arviointiprosessia. Siinä käy ilmi yhteistyöverkoston hajanaisuus, prosessin johtamisen hankaluus ja todellisuuden pelkistyminen. Näiden huomioiden pohjalta kiireellisen sijoituksen ja huostaanoton yhteyttä voidaan hahmottaa toisellakin tapaa.

Käytän tässä tekstissä pääasiallisena lähteenä Anssi Lähteen väitöstutkimusta. Lähteen väitöskirja antaa monipuolisesti teoreettisia ja empiirisiä lähtökohtia sekä lähdeviitteitä tarkastella kiireellisen sijoituksen erilaisia käyttötapoja sekä kiireellisen sijoituksen aikana tapahtuvaa huostaanoton arviointia. Olen referoinut tekstiä näitä seikkoja silmällä pitäen. Lähdeviitteissä mainitsen vain sivunumeron. Olen joissakin kohdissa käyttänyt suoria lainauksia. Selkeyden vuoksi en toista Lähteen tekstissä olevia viittauksia hänen käyttämiinsä lähteisiin. Johtopäätökset, tulkinnat ja kuviot ovat omiani.

Lähde nojaa väitöskirjassaan kriittisen realismin mukaiseen tieteenteoriaan, jossa tapahtumia ja ilmiöitä selitetään generatiivisten mekanismien avulla. Lastensuojelu sisältää erityisiä ajallis-paikallisia piirteitä, jotka eivät ole suoraan palautettavissa esimerkiksi lainsäädäntöön, työnjakoon tai palvelujärjestelmään. Kriittisen realismin mekanismi-käsite tekee lastensuojeluun liittyvästä kausaaliselittämisestä metodologisesti tarkempaa kysymällä miten asiat tapahtuvat, miksi juuri tällä tapaa ja missä kontekstissa. (Lähde 2024)

Tässä kirjoituksessa hyödynnetään samaa, mekanismeihin perustuvaa selitystapaa. Hahmotan pääasiassa Lähteen väitöskirjaan nojautuen sitä, missä määrin laajentunut kiireellisen sijoituksen käyttäminen saattaa järjestelmälähtöisesti lisätä huostaanottamisen riskiä. Ei ole kuitenkaan järkevää väittää, että kiireellinen sijoitus itsessään suoraan aiheuttaa tarpeettoman huostaanoton. Kiireellisen sijoituksen käyttäminen ja siitä seuraava arviointiprosessi voivat kuitenkin tiettyjen olosuhteiden vallitsessa muodostaa mekanismin, joka nostaa alttiutta tämän tapahtumiselle. Näitä osatekijöitä ovat kiireellisen sijoituksen päätöksentekokriteerien väljyys ja päätöstä koskeva laaja harkintavalta, laajentunut käyttöala, hajanainen verkosto ja puutteellinen johtaminen sekä pelkistynyt todellisuus.

Kiireellisen sijoituksen päätöksentekokriteerien väljyys ja laaja harkintavalta

Sosiaalityöntekijällä on Suomessa poikkeuksellisen laaja harkintavalta kiireellisen sijoituksen päättämisen suhteen. Ensimmäiseen maksimissaan 30 vuorokautta kestävään päätökseen ei sisälly lainkaan vertikaalisuutta eli ylemmän viranomaistahon arviota. Esimerkiksi tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon määrääminen sisältää ensivaiheessa kolmen vuorokauden tarkkailun ja koko prosessi sisältää neljän eri lääkärin kannanoton ennen kuin varsinainen hoito alkaa. Lähde huomauttaa, että psykososiaalisen arvion perusteella voidaan tehdä saman tyyppisiä päätöksiä, jotka muissa maissa tehdään tuomioistuimen ratkaisuina. (106-107) Henkilökohtaisen kokonaisharkinnan suuri merkitys johtuu siitä, että kiireellisen sijoituksen määritelmä ja puuttumiskynnys on ilmaistu Suomen lainsäädännössä yleisluontoisesti ja vailla yksityiskohtaista kriteeristöä (255).

Kiireellisen sijoituksen päätöksentekoa ohjaa jossain määrin moraalinen järkeily ja työntekijän intuitio, joita vahvistaa työkokemus. Tällä työn näkymättömällä osalla on erityinen merkitys edellä mainitun poikkeuksellisen laajan harkintavallan takia.(65, 207) Harkintavaltaa käytetään kiireellisen sijoituksen tilanteissa vaihtelevasti eri työntekijöiden välillä. Suomessa ei ole juuri tutkittu eroja harkintavallan käytössä, vaikka yhtenäinen kriteeristö puuttuu. (255) Tapauskohtaista ammatillista arviointia tutkimalla on havaittu, että sosiaalityöntekijät voivat päätyä samankaltaisissa tilanteissa erilaisiin ratkaisuihin (153).

Kiireellisen sijoituksen tilanteissa on siis mukana vahva tulkinnallinen ja subjektiivinen elementti. Eräs haastateltava toteaa Lähteen tutkimuksessa, että sosiaalityöntekijän oma tulkinta tilanteesta voi olla paniikkimielialaa ylläpitävä. Näin käy, vaikka lopussa tilanne osoittautuu sellaiseksi, ettei sijoitusta vaadita. Esimerkiksi nuorella saatetaan kuvaavan olevan ”vauhti päällä”, vaikka lopulta osoittautuisi että nuori pelaa kotona selvinpäin pleikkaria. (208) Lähde tuo tutkimuksessaan esiin harkinnan olevan myös horisontaalista, mutta tutkimuksessa ei tarkemmin oteta kantaa onko horisontaalinen harkinta päätöksentekoa vahvistavaa vai heikentävää.

Kiireellisen sijoituksen käyttötavat

Eräs Lähteen väitöskirjan keskeisistä viesteistä on kiireellisen sijoituksen monimuotoistuneet käyttötavat, jotka ovat etääntyneet lainsäädännöstä. Kiireellisen sijoituksen käyttötavat voi jakaa kahteen ryhmään. Se on joko turvaamistoimi tai osa laajempaa tukikokonaisuutta. Näistä ensimmäinen on lähimpänä sosiaali- ja terveysministeriön kuntainfossa (STM 2015) mainittua välittömän vaaran torjumista, jota voi myös pitää lastensuojelulaissa tarkoitettuna tilanteena. (161-162)

Lähde kuvaa kiireellisen sijoituksen laajentunutta käyttöalaa monin eri sanakääntein. Kiireellisessä sijoituksessa kyse on kumuloituvasta lastensuojelun tarpeesta, jossa kiire ja”välitön vaara” paikantuvat osaksi pidempää palveluprosessia (177). Kiireellisyys on mekanismi, joka tuotetaan ja otetaan käyttöön ammatillisen harkinnan tuloksena (255). Asiakkaiden tarpeisiin vastataan käynnistämällä uusi palvelumuoto niin kauan kuin se on mitenkään mahdollista. Prosessiin haetaan kulminaatiopistettä kiireellisellä sijoituksella (174). Kyse voi olla pyrkimyksestä pysäyttää asiakkaan tilanne (194) tai hakea käännettä kriisiytyneeseen tilanteeseen (178). Pitkittyneissä asiakkuuksissa kiireellinen sijoitus edustaa keinoa, jota käytetään, kun kaikki muu on jo kokeiltu (183).

Kiireellinen sijoitus on myös keino sujuvoittaa huostaanottoprosessia lastensuojelun näkökulmasta (181-182, 257). Tämä tapahtuu niissä tapauksissa, kun sosiaalityöntekijä yhdessä johtavan viranhaltijan kanssa päättää käynnistää tahdonvastaisen huostaanoton menettelyn kiireellisen sijoituksen aikana. Lapsi jää tällöin sijaishuoltopaikkaan odottamaan hallinto-oikeuden ratkaisua. (107, 255)

Lähde viittaa tällä siihen, että kiireellisen sijoituksen aikana tehty huostaanottohakemus tarkoittaa automaattisesti väliaikaista sijaishuollon toimeenpanoa. Viranomaisen ei nykyjärjestelmässä tarvitse missään tilanteessa hakea tuomioistuimelta väliaikaista määräystä (Toivanen 2010). Kiireellinen sijoitus on siis määräaikaisesta 30+30 vrk kestostaan huolimatta keino saada lapsi sijoitettua kodin ulkopuolelle tosiasiallisesti jopa vuoden ajaksi pelkästään kahden viranhaltijapäätöksen turvin.

Kiireellisessä sijoituksessa voi olla kyseessä jonkinlainen ”piilevä käsikirjoitus” ja taustasuunnitelma (174). Tällöin kiireellisen sijoituksen käyttämistä määrittää jonkin ehdon täyttyminen. Sijoitusmääriin vaikuttavat siis enemmän erilaiset käytännöt kuin asiakastilanteet sinänsä (126). Lähde mainitsee esimerkkinä sosiaalipäivystyksen työntekijöiden saamia arviointipyyntöjä, joiden tarkoituksena on tehdä kiireellisen sijoitus huostaanottoprosessin tueksi (201-202).

Huostaanottoon valmistautuminen tällä tavoin nostaa Lähteen mukaan esiin kysymyksen lastensuojelutyön piilofunktiosta. Toimijat tunnistavat ja työskentelevät asiakkaalta suljetussa todellisuudessa, jota ei dokumentoida mihinkään. Toimintaa eivät siis ohjaa pelkästään asiakkaan kanssa yhdessä todetut asiat. Toimenpiteillä voi olla ”toinen taso”, joka tunnistetaan ammattilaisten toimesta, mutta siitä ei puhuta. Asiakkaan saama auttamiseen ja vapaaehtoisuuteen perustuva tuki on voinut olla samalla valmistautumista huostaanottoon. (201-202)

Lähde kirjoittaa, että sosiaali- ja terveysministeriössä huolestuttiin 2010-luvulla kiireellisten sijoitusten käyttöalan laajentumisesta ja muuttumiseksi myös joksikin muuksi kuin välittömän vaaran torjumiseksi. Tämä on Lähteen mukaan yksi perustelu sille, että lainmuutoksella (1302/2014) tuotiin uutena keinona lastensuojelulain 37 b § mukainen kiireellinen avohuollon tukitoimi. Lähteen tutkimusaineistossa sitä ei oltu käytetty kertaakaan. (161-162)

Kiireellisen sijoituksen johtaminen hajautuneessa verkostossa

Kiireellisen sijoituksen jakson aikana täytyy aina arvioida huostaanoton tarvetta. Kiireellisten sijoitusten erilaisten käyttötapojen ohella toinen Lähteen väitöskirjan keskeisistä huomioista on, että kiireellisen sijoituksen prosessia ja mahdollisen huostaanoton arviointia suoritetaan hajanaisessa verkostossa ilman selkeää johtamisrakennetta.

Kiireellinen sijoitus tehdään tyypillisesti vastaanottoyksikköön tai vastaanottoperheeseen. Rooli ja tehtävät ovat erilaisia perhe- ja laitossijoituksissa, koska vastaanottoyksikkö ”imaisee” eri tavalla tilanteen ammatillisen selvittelyn itselleen. Laitoksen rooli on vähintään yhtä merkittävä kuin vastuusosiaalityöntekijän. Sosiaalityöntekijän rooli prosessiin saattaa rajautua yhteen tai kahteen neuvotteluun. (218)

Kiireellisen sijoituksen aikainen työskentely tapahtuu moniammatillisessa ja hajautetussa verkostossa (205) tiettyjen piirteiden mukaisesti huolimatta siitä, kuka on asiakkaana tai työntekijänä (112). Toimijaverkosto ei välttämättä työskentele kuin yhden kerran täysin samassa kokoonpanossa (115). Prosessin pilkkomisen ja sosiaalityön asiakaslähtöisyyden välillä on jännite, eikä sosiaalityöntekijävät välttämättä hallitse valittua hallintatapaa (264). ”Arviointivastuun” ja ”toiminnallisen vastuun” jakaminen kaventaa vastuusosiaalityöntekijän edellytyksiä johtaa asiakasprosessia (131). Toimijat kuvaavat oman tehtävänsä ja työnsä enemmän rajaamisen kuin yhteistyön avulla (218). Kukaan Lähteen tutkimuksessa haastatelluista esihenkilöistä ei tiedä, miksi asiakasprosessin työnjako on sellainen kuin se on. Kenelläkään ei ole muistikuvaa siitä, milloin ja missä asiasta on päätetty. (230)

Myös taloudelliset, hallinnolliset ja oikeudelliset vaatimukset muovaavat arvioinnista tietynlaista. Tämän takia toisinaan asiakkaan kokonaisvaltaisen kohtaamisen, kuulemisen ja ratkaisun valitsemisen kohdalla täytyy joustaa. (218) Vaikka vastuusosiaalityöntekijän rooli on kiinnitetty hallinnollisesti prosessiin, se on siinä kuitenkin vähäinen (240-241).

Sosiaalityöntekijältä odotetaan tilanteen johtamista ja haltuunottoa kiireellisen sijoituksen aikana (232). Kokemus sosiaalityöntekijöiden puutteellisista johtamisvalmiuksista tulee Lähteen tutkimuksen haastatteluissa esiin yhtenevästi. Johtaminen keskustelunaiheena on monille tutkimuksen haastateltaville vieras, mikä kuvastaa sen jäsentymättömyyttä sosiaalityössä (259-260). Yhteinen kokemus asiakastyötä tekevien osalta on, että kukaan ei johda lastensuojelun kokonaisuutta (92). Toiminnalla ei ole hallinnollista keskusta (233).

Lähteen tutkimuksessa kiireellisen sijoituksen prosessin verkoston hajanaisuus ja johtamattomuus ilmenevät monin eri tavoin: Vastaanottoyksikön henkilökunnan mukaan sosiaalityöntekijä ei välttämättä ole ”kartalla” asiakkaan tilanteesta, hänelle täytyy kertoa, mitä nyt pitäisi tehdä ja hän ei saa asetettua tavoitteita sijoitukselle. Kiireellisen sijoituksen kuukauden mittainen arviointijakso saattaa jäädä perushoidon antamiseksi. (215-216) Erään haastateltavan mukaan kaikki sosiaalityöntekijät eivät välttämättä halua ottaa myöskään ottaa vastaan prosessinjohtovastuuta (231). Eräs sosiaalityöntekijä sitä toteaa haastattelussa, että ”siellä vastaanotossa on se koneisto valmiina, niin mun rooliksi jää, että mä tiedän mitä tapahtuu”. (212) Toinen toteaa, että ”en mä näe siinä logiikkaa, että menen sinne ekana päivänä. Yleensä se on ekalla tai tokalla viikolla.” (216)

Sosiaalityöntekijät itse voivat Lähteen mukaan kokea menettävänsä johtajuuttaan muun verkoston ollessa liian aktiivinen. Tällöin prosessia voidaan haluta pitää itsellä ylikorostuneesti, joka tosin voi johtaa epämääräiseen organisoitumiseen, tavoitteiden epäselkeään jakamiseen ja siihen, ettei kaikkea tietoa jaeta. (238)

Kiireellisen sijoituksen pelkistämä tilanne

Kiireellinen sijoitus muuttaa asiakastilanteen todellisuutta, karsii tavoitteita ja pelkistää tilannearvion kohti voimakkaampia toimenpiteitä (205). Sijoitusprosessi itsessään näyttäytyy vahvasti suoraviivaisena ja pelkistyneenä (212, 218). Lähde puhuu myös tilanteen uudelleenkehystämisestä (111).

Asiakkaan tilannetta selvitetään kiireellisen sijoitusjakson aikana hajautetusti, joka synnyttää paljon eri työntekijöiden kirjauksia. Kirjallinen dokumentaatio ja työntekijöiden fyysiset etäisyydet aiheuttavat informaation häviämistä. Hajautetulla verkostolla voi tuottaa ajoittain vaikeuksia yhteisen näkemyksen muodostamisessa. (208)

Lähteen tutkimuksessa ilmenee, että kiireellistä sijoitusta itsessään pidetään vahvana näyttönä huostaanoton puolesta. Työskentely voikin olla näytön kasaamista ja näyttöä perhettä vastaan ja huostaanoton hallinto-oikeuskäsittelyä varten. Tutkimuksen sijaishuollon työntekijöiden odotettiin perheen kanssa työskennellessään kokoavan samalla lausuntoa mahdollista huostaanottoa varten. (62, 201-202) Muutostyön ja kotiinpaluun arvioimisen sijaan painopiste on hallinto-oikeuskäsittelyyn valmistautumisessa.

Kiireellinen sijoitus itsessään aiheuttaa jonkinasteisen kriisin lapsessa ja perheessä (116-117). Tästä huolimatta asiakasprosessia ei kuitenkaan ole organisoitu kriisityön näkökulmasta, eikä työskentelyyn sisällytetä tietoista mallia kriisin kohtaamista ja jälkikäsittelyä koskien (259). Samaan aikaan asiakkaalla pitää kuitenkin olla kyky vastaanottaa kiireellisen sijoituksen aikaiset osallisuustavoitteet ja sisäistää uuden verkoston työnjako (118).

Kiireellisen sijoituksen aikana täytyy myös arvioida lapsen kotiinpaluun mahdollisuutta. Sijoituksen päättymistä voidaan pitää epävarmuuteen palaamisena. Sosiaalityöntekijällä on paljon harkintavaltaa sen suhteen, miten kotiinpaluun mahdollisuutta arvioidaan ja onko perheen jälleenyhdistäminen mielekäs tavoite. Ammattilaiset näkevät eri tavalla esimerkiksi läheisverkoston merkityksen, vanhempien parisuhteen selvittelyn ja tarpeen lapsen sijoittamiselle. Perheitä arvioidaan eri tavoin ja eriävissä määrin heidän sosiaalisen asemansa mukaan.  (48-50, 64, 111)

Kiireellinen sijoitus on muuttunut erilaiseksi julkisen vallan käytöksi kuin lainsäädännön antama määritelmä antaa ymmärtää. Lähde toteaa, että oikeudellisessa ja eettisessä mielessä siirtymä ei ole ongelmaton, koska yhteys välittömään suojelutarpeeseen, johon kiireellisen sijoituksen legitimiteetti perustuu, hämärtyy. Pakkokeinon ja tukitoimenpiteen välinen rajaa on muuttunut epäselkeämmäksi, sillä kiireellistä sijoitusta perustellaan usein tuen näkökulmasta. (255-256) Kodin ulkopuolinen sijoitus eri muodoissaan ymmärretään ennen kaikkea palveluprosessiksi (106).

Kiireellisen sijoituksen aikana tapahtuvasta huostaanoton tarpeellisuuden arviointiprosessista piirtyy Lähteen tutkimuksen perusteella epäkoherentti kuva. Kaiken keskiössä tehdään kuitenkin yksi erittäin merkittävä ratkaisu.

Lähteen tutkimuksesta voidaan havaita myös eräs implisiittinen ongelma. Jos sijoituksen perusteena on välitön vaara, kotiinpaluun ehdot ovat selkeät: välittömän vaaran tulee poistua. Asiakas voi periaatteessa vaikuttaa tähän. Mutta kuten todettua, kiireellistä sijoitusta vaativia tilanteita voidaan ”tuottaa” ja kiireellistä sijoitusta käytetään välittömän turvaamisen myös muihin tarkoitusperiin. Kun kiireellinen sijoitus toimii esimerkiksi tukitoimena, arviointijaksona tai ponnistuslautana huostaanoton valmisteluun, kotiinpaluun ehdot eivät enää määräydy yksinomaan välittömän vaaran perusteella. Jos viranomainen tuottaa tilanteen, johon verraten myöhemmin arvioidaan asiakkaan kotiinpaluuta, missä määrin asiakkaalla on tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa tuotetun tilanteen muuttumiseen?

Yhteenveto kiireellisen sijoituksen ja huostaanoton välisestä mekanismista

Olen edellä referoinut Anssi Lähteen väitöskirjaa. Sen pohjalta selitän kiireellisen sijoituksen ja huostaanoton välistä yhteyttä näin.

Lastensuojelutoimia koskeva laaja harkintavalta ja väljä lainsäädäntö tekevät mahdolliseksi kiireellisen sijoituksen laajan käyttöalan. Suurempi määrä kiireellisiä sijoituksia tarkoittaa automaattisesti suurempaa määrää arviointiprosesseja, joissa jokaisessa täytyy miettiä huostaanoton tarpeellisuutta. Huostaanoton tarvetta arvioidaan hajanaisessa ja johtamattomassa verkostossa, jossa asiakastodellisuus pelkistyy. Kiireellinen sijoitus itsessään muuttaa niitä olosuhteita, joissa huostaanoton tarpeellisuutta arvioidaan. Kiireellisen sijoituksen käyttöala on laaja, mutta sen loogis-juridinen sijainti lähellä huostaanottoa on vakio. Kun huostaanoton tarvetta arvioidaan vuoden aikana 4 662 kertaa huonolaatuisessa arviointirakenteessa, kasvaa riski väärien huostaanottopäätöksien tekemiselle.

Kiireellisen sijoituksen ja huostaanoton välinen yhteys ei aina selity pelkästään asiakastilanteesta lähtöisin olevilla tekijöillä. Kiireellinen sijoitus voi lisätä asiakastilanteeseen jotain, joka voi vahvistaa huostaanoton tarvetta. Väite tällaisesta mekanismista olisi helppo kumota, mikäli kiireellistä sijoitusta käytettäisiin vain lain edellyttämällä tavalla ja mikäli kiireellisen sijoituksen aikainen arviointirakenne olisi ajan tasalla. Se tapa miten huostaanoton tarvetta arvioidaan, ei ehkä osaa ottaa huomioon kiireellisen sijoituksen laajentunutta käyttöalaa.

Lopuksi: Lastensuojelu vaatisi teoriaa

Kiireellinen sijoitus pelkistää asiakastodellisuutta. Mielestäni elämään kuuluvan outouden, kyvyttömyyden ja pöljyyden taju saattaa kadota arviointiprosessin aikana. Jotkut ongelmat alkavat näyttäytymään isommilta kuin aiemmin. Mitä tarkoitan tällä? Jokin ongelma voi kiireellisen sijoituksen aikana puoltaa lapsen huostaanottoa. Mutta kyseinen ongelma ei ennen kiireellistä sijoitusta olisi täyttänyt sijoittamisen edellytyksiä. Lapsen ja perheen tilanne voi olla lastensuojeluasiakkuutta vaativaa (27 §), mutta asiakkuuden kriteerien täyttäminen ei tarkoita huostaanoton kriteerien täyttymistä (40 §). Nämä menevät usein ammattilaisilla sekaisin myös kotiinpaluuta arvioitaessa.

Tiedän tapauksen, jossa kiireellisesti sijoitetun lapsen huostaanotolta vältyttiin vain koska perheen pitkään tuntenut sosiaaliohjaaja jaksoi olla hankala ja väittää vastaan muulle yhteistyöverkostolle. Huostaanottoperusteluissa oltiin antamassa suurta merkitystä lapsen huoltajan omituiselle käytökselle. Tulkinta oli, että huoltaja on jollain määrittelemättömällä tapaa lapsen kasvuolosuhteita vaarantava, kun kyseessä oli vain hassu ja outo ihminen, joka ajatteli tämän olevan hauskaa lapsen kannalta. Outoa käytöstä voidaan kai määritelmällisesti pitää ei-normaalina, mutta mikä siinä aiheuttaa huostaanoton tarpeen? Tarina on lannistava muistutus siitä, että minkälaisilla perusteilla huostaanottoa saatetaan edistää. Kiireellisen sijoituksen aikana esiin tulevien seikkojen merkitystä ei välttämättä arvioida suhteessa elämään, vaan suhteessa huostaanottoon. 

Todellisuuden pelkistyminen on väkevä esimerkki siitä, miksi käytännöllisyys ei riitä. Teoreettinen ajattelu auttaa ottamaan etäisyyttä arkisista ja elämänkokemukseen perustuvista tottumuksista. Mitä tulee kiireellisten sijoituksien laajentuneeseen käyttöalaan, henkilökohtainen mielipiteeni on, että lastensuojelua voi tehdä luovasti. Mutta mikäli jotain halutaan tehdä luovasti, se pitää osata tehdä hyvin. Mielestäni nykyhetkessä saattaa olla suuri epäkohta sen suhteen, että miten kiireellistä sijoitusta käytetään ja miten siitä koituvia seurauksia osataan hallita ja asettaa oikeisiin mittasuhteisiin.

Tällä hetkellä kiireellistä sijoitusta arvioidaan henkilökohtaisten piirteiden ja väljän lainsäädännön puitteissa. Ei ole olemassa kiireellisen sijoitusta koskevaa ammattikirjallisuutta. On tyydytty yleissosiaalityön viitekehykseen ja lainsäädännön tuntemisen ohessa ajatukseen kokemuksen karttumisesta. Oletuksena kokemuksen karttumisessa on, että se tarkoittaa automaattisesti opikseen ottamista. Jonkinlaiseen ”puhtaaseen kokemukseen” viittaaminen pätevänä taidon merkkinä on kuitenkin virheellinen oletus. Esimerkiksi olen itse harrastanut voimaharjoittelua yli 15 vuotta. Kokemusta on siis kertynyt, mutta tietämykseni kehon biomekaniikasta tai eri liikkeiden suoritustekniikoista on hajanaista, pinnallista, omaan kehoon rajoittuvaa ja ei senkään piirissä aina järkeviä ratkaisuja tekeväksi. Kykyni neuvoa ja opastaa muita on hyvin rajallista. Minun neuvoillani kehonsa saattaisi saada säpäleiksi. Miksi lastensuojelussa ammattitaidon mittapuuksi samaistetaan kokemuksen karttuminen?

Kirjallisuus

Godzinsky, V-M. (2012) Huostaanottoasiat hallinto-oikeuksissa: tutkimus tahdonvastaisten huostaanottojen päätöksentekomenettelystä. Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos

Heino, T., Hyry, S., Ikäheimo, S., Kuronen, M., Rajala, R. (2016) Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamisen syyt, taustat, palvelut ja kustannukset. HuosTa –hankkeen (2014–15) johtopäätökset. Raportteja 3/2016. Helsinki: THL.

Lamponen, T. (2017) Kiireellinen sijoitus vai ”minihuostaanotto”? Teoksessa Enroos, R., Heino, T. & Pösö, T. (toim.) Huostaanotto. Lastensuojelun vaativin tehtävä. Tampere: Juvenes Print, 98–108.

Lähde, Anssi 2024: Pelkistettyä todellisuutta: Kiireellinen sijoitus ja asiakasprosessin johtaminen. Turku: Turun yliopisto.

Myllärniemi, A. (2005) Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla. SOCCA:n ja Heikki Waris – instituutin julkaisusarja 2005. Helsinki: SOCCA.

THL 2018. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten sijoitusten kestot 2016. THL tilastoraportti 9/2018. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

THL 2022. Lastensuojelu 2021. Tilastoraportti 22/2022. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Toikko, T., Seppälä, P. Kraav, S-L. & Häkkilä, L. (2021) Kuntatason analyysi lastensuojelun avohuollon yhteydestä lastensuojeluilmoitusten ja sijoitusten väliseen suhteeseen. Yhteiskuntapolitiikka 86 (1), 75–82.

Toivanen, Päivi 2010: Väliaikainen määräys huostaanottoprosessissa. Lakimies 6/2010, s. 1061–1072.