Palvelujärjestelmän ja sijaishuollon välisestä yhteydestä

Tiivistelmä

Sisällysluettelo

• Johdanto
• Lastensuojeluasiakkaan palveluiden järjestäminen Suomessa
• Sijaishuoltoratkaisun välttäminen palveluiden avulla
• Palvelujärjestelmän sijaishuoltoalttiutta lisäävä mekanismi
  • 1. Palveluiden myöntämis- ja järjestämisperusteiden looginen samansuuntaisuus huostaanoton perusteluedellytysten kanssa
  • 2. Palveluiden laadun ja arvon samaistaminen
  • 3. Palvelujärjestelmä kieltää itseltään kokonaisvaltaisen tuen antamisen
  • 4. Palveludokumentaatio ja huostaanoton perustelurakenne
  • Yhteenveto sijaishuoltoalttiutta lisäävästä palvelujärjestelmä-mekanismista
• Lopuksi: Miten palveluita pitäisi järjestää
• Kirjallisuus

Johdanto

Lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijän tärkein tehtävä on löytää lapsen ja perheen tilanteeseen ratkaisu, jolla voidaan välttää sijaishuollon käyttö. Joidenkin asiakkaiden tilanteissa sijaishuollon välttämisen ehdoton edellytys on lasta ja/tai perhettä tukevan voimavaraverkoston rakentaminen. Tämä voi tarkoittaa sukulaisia, ystäviä tai muita läheisiä, mutta se tarkoittaa toisinaan myös julkisen sektorin tarjoamien palveluiden käyttämistä. Palvelut voivat olla lastensuojelun omia palveluita tai sitten muita järjestelmässä olevia lapsille ja perheelle kuuluvia palveluita.

Suomalaista lastensuojelua voidaan hahmottaa järjestelmänä, jossa ihmisten elämissä esiintyviin asioihin vastataan palveluiden avulla (THLa; STM). Lainsäädäntö ohjaa lastensuojelun sosiaalityöntekijää palvelutarpeen arvioimisen äärelle monin eri säännöksin (Lastensuojelulaki 417/2007 2 §, 11 §, 12 § 76 § 26 §, 27 §, 30 §, 36 §, 40 §, 44 §; Räty 2023).

Eräs toistuva toteamus suomalaisessa lastensuojelukeskustelussa on, että sijaishuollon käyttöä voidaan välttää ohjaamalla tai lisäämällä resursseja varhaisemman vaiheen palveluihin (esim. Knape ym. 2025; Seppälä ym. 2025; Hiilamo ym. 2023; STM 2020; Yle 13.3.2020). Ydinoletus palveluiden resursointiin kehottavissa puheenvuoroissa vaikuttaa olevan se, että asiakkaan ja palvelun kohdatessa ne tuottavat yhdessä sellaista arvoa, jolla sijaishuoltoa puoltava syy tai sijaishuoltoa ennakoivat asiat saadaan katoamaan.

On tutkimuksia, joissa todetaan palveluiden yhteys hyvinvoinnin kohenemiseen (esim. Allemand ym. 2023), mutta tämä on eri asia kuin palveluiden yhteys sijaishuoltoratkaisujen välttämiseen. Jälkimmäistä oletusta tutkimus ei suoranaisesti tue.

Piia Seppälän ym. tutkimuksessa (2025) tarkasteltiin sosiaalihuollon peruspalveluiden vaikutusta lastensuojelun avohuollon ja kodin ulkopuolisten sijoitusten tarpeeseen. Tutkimuksen mukaan lapsiperheiden perhetyö oli yhteydessä suurempaan määrään kodin ulkopuolisia sijoituksia. Timo Toikon ym. tutkimuksessa (2024) tutkittiin nimenomaisesti oletusta siitä, voidaanko kodin ulkopuolisia sijoituksia vähentää perhettä tukevilla palveluilla. Tulokseksi osoittautui, että palvelut ovat (lastensuojeluilmoituksien ohella) yhteydessä kasvavaan tarpeeseen sijoittaa lapsi kodin ulkopuolelle. Tutkijat pohtivat syyksi palveluista, seurannasta ja kontrollista syntyvää lisätarvetta palveluille ja madaltunutta puuttumiskynnystä. Scourfieldin ym. tutkimuksessa (2021) samalla tavalla puutetta kärsivien lasten kodin ulkopuoliset sijoitukset olivat yleisempiä siellä, missä perheille tarjottiin erityisiä sijoituksia ehkäisemään tarkoitettuja palveluita. Heikki Hiilamon ja Olli Kankaan tutkimuksessa lastensuojelun isompi resurssien määrä oli yhteydessä sijoitusmäärän lisääntymiseen (2010). Tarja Heinon ym. tutkimuksessa (2016) sijoitetuista tai sijoitusarvion alla olleista lapsista 98 prosenttia oli saanut jotain palvelua viimeisen 12 kuukauden aikana ja 40 prosenttia oli saanut seitsemää tai useampaa palvelua.

Yhdysvalloista peräisin olevalla ”intensive family preservation services” -tyylisellä palvelumallilla on todettu voivan jossain määrin vähentää sijoitusten todennäköisyyttä (Lippens ym. 2025; Bezeczky ym. 2020), mutta tulokset ovat olleet vaihtelevia ja näyttöä on pidetty rajallisena (Gross 2020; Channa ym. 2012). ”Supportive housing” -interventio, jossa perheiden asumista kotona tuettiin laaja-alaisesti, omasi minimaalisen vaikutuksen sijaishuollon välttämisessä (Rong ym. 2025). Vuokranmaksua koskeva taloudellinen tuki ei ole varsinaisesti palvelu, mutta sillä on ollut vaikutusta sijaishuollon käytön välttämiseen (Fowler ym. 2018).

Oletusta palveluiden lisäämisen ja sijaishuollon vähentymisen välisestä yhteydestä ei myöskään tue huomio siitä, että kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä Suomessa on kasvanut reilussa 30 vuodessa 6 000 lapsesta yli 17 000 lapseen (Forsell & Inget-Leinonen 2025) samaan aikaan lapsiperheiden palvelujen (Sotkanet-indikaattori 5520) ja lastensuojelun avohuollon (Sotkanet-indikaattori 3776) kustannusten kanssa.

Ei vaikuta olevan sellaista kumulatiivista tutkimusnäyttöä tai sellaisia indikaattoreita, jotka puoltaisivat oletusta siitä, että palveluihin resursoinnin ja sijaishuollon vähentymisen välillä on ainakaan pelkistetty ja yksioikoinen yhteys. Päinvastoin näyttää siltä, että palveluiden käyttö voi myös lisätä sijaishuollon tarvetta.

Idea siitä, että palveluilla voidaan välttää sijaishuollon käyttöä, on mielestäni oikea. Mutta se tapa, miten palveluita tällä hetkellä järjestetään lastensuojelun asiakkaalle, ei välttämättä tue tätä ideaa. Asiakkaiden tilanteet ja heille myönnettävät palvelut voivat noudattaa erilaista järjestäytymisen logiikkaa.

Lastensuojeluasiakkaan palveluiden järjestäminen Suomessa

Suomalainen lastensuojelujärjestelmä perustuu ajatukseen siitä, että lapsia ja perheitä autetaan erilaisten palveluiden avulla. Lähtökohtana avunannossa on palveluiden erillisyys, jolle on monia syitä. Hyvinvointialueiden hallinnollinen ja taloudellinen ohjaus perustuu palvelujen organisatoriseen eroteltavuuteen, luokiteltavuuteen ja kustannusten kohdistettavuuteen (Valtiokonttori 2026; Valtiokonttori 2025). Ostopalveluissa palvelun sisältö määräytyy osittain sopimus- ja palvelukuvauksien kautta, jolloin tarpeet täytyy sovittaa palvelukonsepteihin (Hansel; Laki julkisista hankinnoista ja käyttöoikeussopimuksista 1397/2016). Palvelua täytyy voida budjetoida, kilpailuttaa ja seurata, minkä vuoksi sen täytyy olla organisatorisesti erotettavissa muista palveluista. Palvelujärjestelmän sisällä elämäntilanteet jäsennetään erilaisiksi palvelukelpoisiksi kategorioiksi (STM; THLa; THLb; Kokko 2020). Tämän lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelujärjestelmä sekä asiantuntijajohtoinen lääkintä- ja sosiaalihallitus purettiin 1990-luvulla. Tästä seurasi, että julkisessa hallinnossa erotettiin seuranta, kehittäminen, valvonta ja resurssointi toisistaan. (Rimpelä 2023c)

Näistä rakenteista on muodostunut palvelujärjestelmän toimintatapa, jossa palvelut ovat erillisiä, standardoituja ja määräaikaisia suoritteita. Palveluiden erillisyys ja yhteensovittaminen ovat olleet suomalaisessa sosiaali- ja terveydenhuoltokeskustelussa pitkään tunnistettu piirre (esim. Sauru 2026; Pöyhönen 2026; Holopainen ym. 2023; Innokylä 2023; Innokylä 2022; STM 2022; Hanhinen & Hyvärinen 2017). Vaikka yksittäisiä palveluita voidaan käytännön työssä muovata asiakkaan tilanteen piirteitä vastaavalla tavalla, tapahtuu tämä suhteessa järjestelmän reunaehtoihin. ”Räätälöinnille” lastensuojelussa ennakkoehtoja asettaa esimerkiksi palvelun kesto, palvelun oma tehtäväkenttä, asiakasohjauskäytännöt ja hallinnon ohjeistukset.

Palveluiden erillisyyttä ja standardointia voidaan lisäksi havainnollistaa hyvinvointialueiden lapsiperhepalveluita kuvaavilla organisaatiokaavioilla.

Tämän kaltaiselle palveluiden järjestämisen ja tuottamisen tavalle ei ole täysin sitä kuvaavaa käsitettä, vaikka esimerkiksi New Public Management -ajattelu (esim. Roivainen ym. 2019) sekä tutkimuskirjallisuus palvelujärjestelmän pirstaleisuudesta tulevat sitä lähelle. Omassa ajattelussani kuvaan tätä tavaralogiikkaan perustuvaksi palvelujärjestelmäksi. Tavaralla viittaan palveluiden erillisyyteen, valmiiksi muotoiltuun käyttötapaan ja oletukseen siitä, että palveluita voidaan siirtää tilanteesta ja asiakkaasta toiseen. Selkeyden vuoksi puhun kuitenkin jatkossa pääasiassa palvelujärjestelmästä.

Lastensuojelun näkökulmasta nykyhetken lapsiperheitä palvelevan palvelujärjestelmän keskeinen piirre on se, että palvelu ja sen menetelmä sijaitsevat hallinnollisesti muualla kuin lastensuojelun asiakas. Koska palvelu on jossakin toisaalla, siitä seuraa, että kyseisen palvelun menetelmää kehitetään irrallaan asiakkaasta ja hänen elämäntilanteestaan. Tätä voidaan analysoida jotakuinkin niin, että palveluiden menetelmä on puhdistettu yksilöllisestä, sattumanvaraisesta ja ennalta-arvaamattomasta. (Walls 1982; Hokkanen ym. 1991; Koivisto 2006; Arnkil & Alhanen 2009; Koivisto 2026c) Palveluiden sisällä kehitetyt toimintamallit jäävät siis jossain määrin irrallisiksi lastensuojeluasiakkaiden elämäntilanteista.

Koska palvelua kehitetään irrallaan asiakkaiden arjesta, palvelun menetelmän oletetaan olevan tilanteesta ja paikasta toiseen siirrettävä (Arnkil & Alhanen 2009; Koivisto 2006). Vertauskuvallisesti ilmaistuna, koska palveluita kehitetään irrallaan asiakastilanteesta, syntyy tietoinen tai tiedostamaton oletus siitä, että palvelut kantavat sisällään itsenäistä vaikuttavuusvoimaa, joka voidaan lisätä asiakkaan tilanteeseen lääkeinjektion tapaan. Ammattilaisen tehtäväksi jää tarkkailla, millaisia vaikutuksia palvelu saa aikaan. Tämä mahdollistaa sen, että voidaan luontevasti puhua eri palvelujen tai tukitoimien kokeilusta. Mikäli toivottua vaikutusta ei synny, palvelua vaihdetaan.

Standardointia, erillisyyttä ja määräaikaisuutta rakentavan palvelujärjestelmän tahaton päätepiste on, että lastensuojeluasiakkaan täytyy sopia palveluun, palvelun ei tarvitse sopia asiakkaan ongelmaan.

Sijaishuoltoratkaisun välttäminen palveluiden avulla

Joskus ainoa tapa välttää sijaishuoltoratkaisu on rakentaa lapselle ja perheelle palvelusta tai palveluista koostuva voimavaraverkosto. Verkosto joko muuttaa tai kannattelee lapsen tilannetta sillä tavoin, että sijaishuoltopäätös voidaan välttää.

Oletuksena tämänhetkisessä palvelujärjestelmässä on, että kaikki erinäiset palvelut ja toimijat synnyttävät yhdessä sijaishuoltoa välttävää toimintaa (ns. monialainen- ja ammatillinen yhteistyö). Palvelut täytyy vain ensiksi mosaiikkimaisesti asetella yhteen asiakkaan tilanteen ympärille. Tämän onnistumista haastaa edellä kuvatut piirteet siitä, kuinka kukin palvelu koostuu omasta hallinnostaan, menetelmästään, normistostaan ja tulospaikastaan.

Eritoten lastensuojelun ulkopuolisten palveluiden yhtäaikainen koordinointi on hankalaa (Kotisaari & Jaakola 2025; Rimpelä 2025a). Lastensuojelun sosiaalityöntekijän oletetaan lainsäädännöllisesti vastaavan kokonaisuudesta, mutta hänen päätösvaltansa ei ulotu lastensuojeluorganisaation ulkopuolelle, eikä läheskään aina sen sisäpuolellekaan. Jälkimmäisestä esimerkkejä ovat asiakasohjauskäytännöt (Talentia-lehti 20.5.2024) ja kiireellisten sijoitusten ennaltamäärätty keskittäminen omiin yksiköihin (Lähde 2024).

Sijaishuoltoa välttämään pyrkivän lastensuojelutyöskentelyn näkökulmasta palvelujärjestelmän tahattomana ominaispiirteenä on toistuva ratkaisun rikkoutuminen. Palveluita monistetaan yksi hallintopäätös kerrallaan. Kolme kuukautta tehostettua perhetyötä siellä, kuusi kuukautta tukihenkilöä tuolla ja viisi käyntiä perheneuvolassa jossakin toisaalla. Jokaisessa palvelussa on oma toimintalogiikkansa. Yhteistyö ja vuorovaikutus joudutaan rakentamaan uudelleen jokaisen palvelun kohdalla.

Kun palvelu on ennalta käsin on määritellyt, että mitä se tekee asiakkaan kanssa ja missä määrin, voi se johtaa ratkaisun rikkoutumisen lisäksi myös lapsen kannalta absurdeihin ja kurjiin tilanteisiin. Palvelu saattaa ongelmanratkaisun sijaan ryhtyä arvioimaan lasta pois jonnekin toisaalle tai tehdä lastensuojeluilmoituksen asiasta, joka on jo lastensuojelun tiedossa. Annan neljä esimerkkiä.

Eräässä tapauksessa itse terveydenhuollon tukea kaivannut teini ei enää saanut tukea sairaanhoitajalta. Tämä johtui nuoren hoitajalleen kertomista päihde- ja rikospuheista. Lapsen kanssa työskentely päättyi siihen, että työntekijä vaati lapsen sijoitusta ja koska ei sitä saanut, kertoi lastensuojelun jäävän yksin nuoren kanssa työskentelemään.

Toisessa tapauksessa jouduin kiireellisesti sijoittamaan neljä lasta, koska asiakkaan tukitoimeina olleesta kotipalvelusta päättänyt esihenkilö ei halunnut enää jatkaa työntekijänsä käyttämistä asiakkaani kodissa. Kaikille muille osapuoliselle tämä oli ollut ok ratkaisu. Asiakkaan ja työntekijän yhteistyö oli ollut pitkään sujuvaa ja molempia miellyttävää. Olen miettinyt useasti, oliko kotipalvelun epääminen todella vaikuttava syy kiireellisen sijoituksen tekemiseen ja päädyn aina näin toteamaan. Mitään muuta sijoitusta ennakoivaa merkkiä ei ollut ilmassa ennen tämän tapahtumista.

Kolmannessa tapauksessa terveydenhuolto ei voinut järjestää päihteitä käyttäneelle nuorelle verikoetta, koska näin ei ole tapana heillä tehdä. Samassa puheenvuorossa he kuitenkin ehdottivat huostaanottoa, jotta päihdeasiaan saataisiin ratkaisu. Toimenpiteiden ja suhteellisuuden mittakaavassa hyppäys on kosminen (verikokeen ottaminen vs. sijaishuollon tarjoaminen ratkaisuksi).

Neljäntenä mainittakoon yleisesti, että toistuva lastensuojeluasiakkaiden auttamiseen liittyvä ongelma koskee vapaaehtoista osallistumista, joka on erityisesti teini-ikäisten poikien kohdalla tyypillinen järjestelmäongelma. Moni poika haluaa tukea, mutta heidän kohdallaan naiivi tahdon koettelu ja vapaaehtoisuuden mustavalkoinen tarkkailu riskeeraavat työskentelyn heti alkuunsa (suostumuksen ongelmallisuudesta esim. Huhtanen 2020; Huhtanen 2025). Näiden lasten kohdalla kyse on sopimisesta, suostuttelusta ja joskus myös sellaisesta pehmeästä käskemisestä, joka perustuu luotuun ihmissuhteeseen eikä hallintopäätökseen. Eräs mielenkiintoinen tutkimus voisi olla teini-ikäisten nuoripsykiatrian poika-asiakkaiden hoitopolkujen päättymisten syyt.

Olen pyrkinyt tässä luvussa alustavasti selittämään, millä tavoin sijaishuollon välttäminen on haastavaa tämän hetkisessä palvelujärjestelmässä. Olen myös esittänyt erään selityksen sille, miksi palveluiden ja kustannusten määrän kasvu ei ole johtanut sijaishuoltomäärien alenemiseen. Lastensuojelulainsäädännön mukaan sosiaalityöntekijä järjestää asiakkaan tarvitsemat palvelut, mutta järjestäminen on nykytilanteessa liian vahva ja toteuttamiskelvoton käsite. Sellainen tuen rationalisointi ja harmonisointi asiakkaalle, jota esim. asiakassuunnitelma edellyttää, ei yksinkertaisesti juurikaan toteudu. Anssi Lähteen tutkimuksessa (2024) haastatellut sosiaalityöntekijät puhuivat pikemminkin asioiden ”junailusta”.

Palvelujärjestelmän sijaishuoltoalttiutta lisäävä mekanismi

Edellisessä luvussa käsittelin sitä, miksi sijaishuollon välttäminen voi olla haastavaa nykyisen kaltaisessa palvelujärjestelmässä. Tässä luvussa esitän esseeni pääväitteen, jonka mukaan palvelujärjestelmä voi muodostaa sijaishuollon — erityisesti huostaanoton — tarvetta kasvattavan mekanismin. Mekanismilla viittaan toimijoiden ja rakenteiden yhteenliittymään, joka kasvattaa alttiutta sijaishuoltoratkaisulle.

Mekanismiselittämisen tarkoitus ei ole tarkkojen syyseuraussuhteiden paikantaminen, vaan erilaisten alttiuksien ja taipumuksien näkyväksi tekeminen perustellulla tavalla (Pekkarinen & Tapola-Haapala 2009). Toisin sanoen ei ole mielekästä väittää, että olisi tyhjentävä kausaalilaki, jonka mukaan palvelujärjestelmä aiheuttaisi sijaishuoltoa. Analyyttisesti tarkempaa on puhua mekanismin tuottamista erilaisista alttiuksista, jotka vahvistuvat ja heikkenevät palvelujärjestelmän toimijoista ja rakenteista riippuen.

Palvelujärjestelmän sijaishuoltoalttiutta lisäävää mekanismia voi hahmottaa neljän eri aspektin kautta:

1. Palveluiden myöntämis- ja järjestämisperusteiden looginen samansuuntaisuus huostaanoton perusteluedellytysten kanssa
2. Palveluiden kasautuvan käytön samaistaminen huostaanottoa välttäväksi ratkaisutoiminnaksi
3. Palveluiden samanaikainen erillisyys ja rinnakkaisen käytön hankaluus
4. Palveludokumentaation ja huostaanoton välisen perustelurakenteen yhteys

1. Palveluiden myöntämis- ja järjestämisperusteiden looginen samansuuntaisuus huostaanoton perusteluedellytysten kanssa

Huostaanoton eräänä lakisääteisenä perusteena (kaksi muuta ovat syyperuste ja lapsen edun punninta) on avohuollon palveluiden ja tukitoimien sekä muiden järjestelyiden sopimattomuus, mahdottomuus ja riittämättömyys (Lastensuojelulaki 417/2007 40 §). Mikäli huostaanottoa päädytään valmistelemaan, huostaanottoselvitykseen- ja hakemukseen täytyy merkitä aiemmin käytetyt palvelut ja tukitoimet. Tämän on tarkoitus osoittaa, että lapsen tilannetta on yritetty ratkaista palvelujen keinoin ennen sijoitusratkaisuun päätymistä.

Edellä on tuotu esille se, että lapsiperheille tarkoitetut palvelut ovat erillisiä, standardoituja ja määräaikaisia. Seurauksena tästä on, että palvelujärjestelmä tuottaa sellaisia oikeudellisia havaintoja, joita huostaanotto tarvitsee perusteluikseen.

Kyse ei ole yksi yhteen -vastaavuudesta, vaan siitä, että palvelutuotannon piirteet omaavat rakenneyhtäläisyyttä huostaanottoa edeltävien, palveluita ja tukitoimia koskevan lakisääteisen perusteluvelvoitteen kanssa.

Tukitoimien järjestämisen mahdottomuus viittaa asianosaisten avohuollon tukitoimien vastustamiseen (Räty 2023). Vastustaminen vuorovaikutuksena on harvoin mustavalkoista. Kyse on huomattavasti hienovaraisemmasta ilmiöstä, johon voi liittyä esimerkiksi vanhempien työaikojen sovittamisen mahdottomuus perhekuntoutuksen kanssa, erikoinen elämäntapa tai se, että teini-ikäinen poika voi kasvonsa säilyttääkseen sanoa, ettei sairaanhoitajan tapaamiset kiinnosta, vaikka hän jollain tasolla niitä haluaisikin. Kyse on siitä, minkä verran palvelujärjestelmän standardoimat palvelut taipuvat asiakkaan tilanteeseen. Vastustaminen on suhteessa myös siihen, minkälaista vuorovaikutusta lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä rakentaa asiakkaan kanssa, kuinka paljon motivointityöskentelyä tehdään tai minkälaisia työskentelytavoitteita hän asettaa asiakkaalle. Ongelmana on vapaaehtoisuuden mustavalkoinen tarkkailu. Tämän asian kääntöpuolta, eli suostumusta huostaanottoon, on jo problematisoitu (Huhtanen 2020; Enroos ym. 2021). Mielestäni samanlaista tutkimusta pitäisi tehdä myös vastustamisesta.

Tukitoimien järjestämisen sopimattomuutta voi perustella jatkuvalla hoidon ja huolenpidon tarpeella. Kyse on tarpeesta, jota ei voida ”mittavillakaan avohuollon tukitoimilla” järjestää. (Räty 2023) Nykyhetkessä tämä normi sulkee sisälleen tilanteita, joissa sijaishuoltoa joudutaan arvioimaan myös siitä näkökulmasta, kenelle kuuluu palvelutarpeeseen vastaaminen. Toisin sanoen sijaishuolto saattaa joutua vastaamaan sellaiseen palvelutarpeeseen, joka ei sille kuuluisi (esim. STM 7.12.2015; MTV3 11.2.2025). Huostaanottoa voidaan käyttää myös lapsen terveyden ja kehityksen tukemiseen, eikä vain suojeluun ja turvaamiseen.

Tästä dynamiikasta kertoo osittain myös se, että eräs tyypillinen huostaanoton perustelu on selittää sijaishuolto ”riittävän tiiviiksi ja pitkäkestoiseksi tukitoimeksi”. Tällöin huostaanoton tarve alkaa rakentua osittain erillisyydestä, määräaikaisuudesta ja standardoinnista koostuvan palvelujärjestelmän piirteistä käsin eikä pelkästään asiakkaan tilanteesta nousevana perusteena.

Tukitoimien järjestämisen riittämättömyys viittaa siihen, että tukitoimia on yritetty ja positiivista lopputulosta ei ole saatu aikaan (Räty 2023). Yrittäminen ja lopputuloksen tarkkailu tapahtuvat suhteessa palvelujärjestelmän määräaikaisiin ja standardoituihin palveluihin. Asiakas ei kuitenkaan voi juurikaan vaikuttaa palvelujärjestelmän määräaikaisuuteen tai standardointiin, vaikka ne vaikuttavat sijaishuoltoratkaisua koskevaan arviointiin. Tähän liittyy myös palveluiden laadun ja arvon samaistaminen, jota käsittelen seuraavassa alaluvussa.

Korostettakoon, että kaikki kolme eri avohuollon tukitoimien käyttöä koskevaa perustelukategoriaa ovat sinänsä tarkoituksenmukaisia, mutta niillä voi olla myös tahattomia seurauksia. Mahdottomuus liittyy palvelujärjestelmän kykyyn mukautua asiakkaan tilanteeseen, sopimattomuus palvelujärjestelmän jatkuvuuteen ja rakenteeseen sekä riittämättömyys palvelujärjestelmän määräaikaisuuteen ja standardointiin.

2. Palveluiden laadun ja arvon samaistaminen

Edellä sanottiin että huostaanottoselvitykseen- ja hakemukseen täytyy merkitä aiemmin käytetyt palvelut ja tukitoimet. Tämän on tarkoitus osoittaa, että lapsen tilannetta on yritetty ratkaista palvelujen keinoin ennen sijoitusratkaisuun päätymistä. Selvitys voi muodostua esimerkiksi useammasta erillisestä perhetyö- ja perhekuntoutusjaksosta. Mukaan on mahdollista listata myös muita palveluita, kuten vaikkapa psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamiset.

Tällainen listaus osoittaa, että palveluja on ollut määrällisesti paljon tarjolla. Sen taustaoletuksena palvelujärjestelmän piirre, jonka mukaan palveluihin itsessään liittyy arvoa ja vaikuttavuutta. New Public Managementiin nojaavassa hallinnossa palvelut nähdään suoritteina ja tuotteina. Siinä korostuvat palvelujen standardinomaisuus, niiden mahdollisimman tehokas tuottaminen sekä mittaamiskelpoiset tulokset suhteessa ammatilliseen harkintaan. Kyse palveluiden hankinnassa on siitä, että ”mitä rahalla saa”. (Juhila 2006; Juhila 2018; Kokkonen 2019) Ongelma tässä on, että palvelun toteutuminen, palvelun laatu ja palvelun vaikuttavuus alkavat helposti näyttäytyä samansuuntaisina asioina.

Palvelun tuottama arvo ja vaikuttavuus ovat eri asioita kuin palvelun laatu. Palvelun laatu liittyy siihen, miten hyvin palvelu toteuttaa sille asetetun tehtävän. Arvo (vaikuttavuus) taasen syntyy asiakkaan elämäntilanteessa palvelun ja asiakkaan välisessä suhteessa ja vaikutuksessa. (Esim. Grönroos 2011; Rimpelä 2023a).

Ongelma nykyisessä palvelujärjestelmässä on, että arvo ja vaikuttavuus, jonka pitäisi sijaita tilanteessa, samaistetaan palvelun laadun kanssa. Toisin sanoen oletus on se, että kun palvelu suorittaa tehtäviä, asiakkaan tilanteeseen kertyy arvoa ja vaikuttavuutta. Palvelulle asetettu tehtävä ei kuitenkaan välttämättä ole lainkaan sama kuin asiakkaan tilanne. Voi syntyä tilanne, jossa arvioidaan ja todistetaan palvelujärjestelmän omaa suoriutumista asiakkaan tilannetta koskevan ratkaisutoiminnan sijaan.

Palveluita koskevasta määrä- ja arvo -oletuksesta seuraa se, että erilaisten palveluiden käyttäminen ja niiden kasautuminen alkavat muodostua osoitukseksi sijaishuoltoa välttävästä ratkaisutoiminnasta. Auttaminen käsitetään palvelujen antamiseksi. Koska palvelut käsitetään standardoituina tuotteina, joita voi monistaa yksi hallintopäätös kerrallaan, niin esimerkiksi useampi perhekuntoutusjakso ja tehostetun perhetyön jakso tarkoittaa, että asiakkaalle on ”annettu paljon”, rahaa on käytetty, on kasaantunut paljon arvoa ja tilannetta on yritetty ratkaista.

Tämä voi vahvistaa päättelyrakennetta, jossa palvelun laatu (sen suorittama tehtävä) samaistetaan vaikuttavuuteen ja konkreettiseen ratkaisutoimintaan. Tämä johtaa huostaanottoa koskevan arvioinnin vääristymiseen. Kun palveluiden oletetaan kantavan itsessään arvoa ja vaikuttavuusvoimaa, niin erityisesti tilanteessa, jossa suuri määrä palveluita ei kykene luomaan näkyvää muutosta, tämä alkaa toisinaan näyttäytyä myös osoituksena asiakkaan tilanteen ratkaisemattomuudesta. Toisin sanoen palveluiden käytetty määrä alkaa näyttäytyä merkkinä ongelmien vakavuudesta tai vaikeahoitoisuudesta. Arvioinnin vääristymistä voi vahvistaa myös se, että lastensuojelun tukitoimenpiteiden ajatellaan olevan ensisijaisesti muutosta tuottavia (esim. Araneva 2022; Seppälä ym. 2025). Tällöin palveluiden onnistumista alkaa määrittää ennen kaikkea asiakkaassa tapahtuva muutos, ei kannattelu tai tilanteen säilyttäminen sellaisenaan.

Palvelun toteutumisen, laadun ja vaikuttavuuden samaistamisesta kertoo myös lastensuojelussa esiintyvä palvelujen “kokeileminen” tai “keinovalikoimasta” puhuminen. Tämän samaistuksen pohjalta eri palveluita voi lisätä asiakkaan tilanteeseen ja katsoa, mitä tapahtuu. Avain tilanteen ratkaisuun on oikean palvelun löytäminen. Olen esimerkiksi omakohtaisesti kuullut päättelyä, että tehostetun perhetyön toimimattomuus on merkinnyt sitä, että tarvitaan perhekuntoutuksen kaltaista raskaampaa tukitoimea. Ongelma on, että asiakkaiden ongelmat ovat mikrotasolla lähestulkoon ainutlaatuisia, mutta standardoituja palveluita on rajallisesti. Erilaisten palveluiden kokeileminen tulee nopeasti tiensä päähän.

Näistä syistä johtuen palveluiden käytetty määrä itsessään voi toimia evidenssinä siitä, että tilannetta on yritetty ratkaista avohuollon työskentelyn keinoin. Esimerkiksi Heinon ym. (2016) tutkimuksen lapsilla oli ennen sijoitusta usein käytössään suuri määrä erilaisia palveluja. Palveluiden kasautuminen voi näyttäytyä vaikuttavana ratkaisutoimintana, vaikka kyse voi yhtä hyvin olla palvelujärjestelmän kyvyttömyydestä muodostaa jatkuvaa ja kokonaisuutta kannattelevaa työskentelyä. Suuri palveluiden määrä voi viitata siihen, että palvelut ovat olleet lyhyitä, määräaikaisia ja yksittäisiin ongelmiin pilkottuja.

Vaikka palvelujärjestelmän toiminnassa ja huostaanoton perusteluissa on tämänkaltaista toistensa varaan rakentuvuutta, eivät nämä kaksi prosessia kuitenkaan luultavasti etene samanlaisella mekanistisella vahvuudella. Siksi olen päätynyt alla olevassa kuviossa käyttämään erivahvuisia nuolia. Juridisen tason vahvemmat nuolet perustuvat tekemälleni kärjistetylle oletukselle siitä, että oikeudellisessa päättelyssä dokumentoidut tosiasiat, väitteet ja arviot etenevät kaavamaisemmin kohti päätöksentekoa kuin lastensuojelutyöskentelyssä. Lastensuojelussa prosessi on jatkuvaa ja ”kelluvaa” verrattuna hallinto-oikeusprosessin selkeämpään muotoon.

3. Palvelujärjestelmä kieltää itseltään kokonaisvaltaisen tuen antamisen

Edellä on esitetty, kuinka nykyhetkisessä palvelujärjestelmässä palvelut ovat erillisiä, määräaikaisia ja standardoituja. Palvelu ei voi olla yleistä arjen tukemista, vaan sen täytyy vastata johonkin ongelmaan (Rimpelä 2025b). Yksittäinen palvelu ei yleensä kannattele varsinkaan korkean sijoitusriskin omaavan asiakkaan elämäntilannetta. Tämä on ymmärrettävää, sillä lastensuojelussa asiakkaiden ongelmat ymmärretään usein kokonaisvaltaisiksi ja useille elämänalueille ulottuviksi (Esim. Lähde 2024). Kuten sanottua, oletuksena on monialaisessa- ja ammatillisessa työskentelyssä on, että erikoistuneet palvelut mosaiikkimaisesti liitellään toisiinsa niin, että palvelut vastaavat asiakkaan tarvetta.

Palvelujärjestelmässä esiintyy kuitenkin käytäntöjä, ohjausta ja ajattelua, joiden mukaan asiakkaalla ei voi olla useita palveluita samanaikaisesti. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että perhetyötä, sosiaaliohjausta ja tukihenkilöä ei myönnetä samaan aikaan, vaikka sosiaalityöntekijä arvioisi sen tarpeelliseksi. Tällöin sama järjestelmä pilkkoo palvelut osiin ja samalla estää niiden yhdistämistä. Systeemiteoreettisesti voidaan todeta, että monialaiseksi rakennettu palvelujärjestelmä rajoittaa oman monialaisuutensa toteuttamista.

Ongelmaksi muodostuu lastensuojelun näkökulmasta se, miten perheen kokonaisvaltainen tukeminen ja lapsen sijoituksen välttäminen on tarkoitus toteuttaa järjestelmässä, jossa palvelut on siivutettu erillisiksi, mutta niiden rinnakkaista käyttöä samalla joko rajoitetaan tai vältetään.

Järjestelmän kyvyttömyydestä sallia oma monialaisuutensa kärsii lasten ja perheiden lisäksi myös ammattilaiset, jotka toimivat omien sääntöjensä, hallintojensa, menetelmiensä ja kustannuspaikkojensa sisällä. Tämän takia monialaista ja moniammatillista työskentelyä pyritään toisinaan luomaan keinotekoisesti erilaisten yhteistyörakenteiden avulla. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi työpajoja, poikkisektorisia hankkeita, organisaatioiden välisiä Teams-tapaamisia, nivelvaiheiden luomista, tarkkoja ohjeistuksia yhteistyön aloittamisesta tietojärjestelmissä tai vierailuja toisten yksiköiden tiimipalavereissa. Yhteistyötä joudutaan jatkuvasti rakentamaan erikseen, koska palvelujärjestelmän logiikka korostaa omalle menetelmälle ja organisaatiolle erikoistumista yhteisinä pidettyjen asiakkaiden sijaan (Rimpelä 2023a; Rimpelä & Kirmanen 2024). Palveluiden yhteensovittaminen ei ole sellaista toimintaa, josta tehtäisiin velvoittava päätös, vaan yhteistyön voi tulkita jäävän toimintaa ohjaavien ”impulssien” varaan (Saurula 2026).

4. Palveludokumentaatio ja huostaanoton perustelurakenne

Palveluiden myöntäminen ja käyttäminen tallentuu tietojärjestelmään asiakirjoina siinä missä muukin lastensuojelutoiminta. Palvelut kirjataan järjestelmään ensisijaisesti tehtynä toimintana. Asiakirjoihin kirjautuvat käytetyt palvelut, niitä koskevat päätökset, asiakaskirjaukset ja yhteenvedot. (Juhila 2019)

Asiakirjoihin ei yleensä samalla tavalla kirjaudu se, miksi jokin palvelu ei soveltunut asiakkaan tilanteeseen, miksi jokin tukitoimi jäi irralliseksi tai miksi sijoitusta ei lopulta päädytty tekemään. Tämä tarkoittaisi myös vaihtoehtojen punnitsemisen, tekemättä jättämisten ja ei-tietämisten sekä niihin liittyvien perustelujen kirjaamista.

Edellä on tuotu esille, että asiakkaan kokonaisvaltainen tilanne ei välttämättä sovi palvelukategorioiden valmiisiin jäsennyksiin. Käytännön työssä jotain yhteensovitusta on pakko kuitenkin tehdä, jotta ratkaisutoiminta voidaan aloittaa. Lopputuloksena asiakkaan tilanteesta saattaa sopia esim. 50 prosenttia johonkin palvelukategoriaan (prosenttiluku vain havainnollistaa). Tämä voi olla riittävän hyvä. Ongelma on kuitenkin se, että kategorisointi yksinkertaistaa ja muodostaa tietoteoreettisen epäsymmetrian: palvelukategoriaan sopivat 50 % tilanteesta ja mahdollisuuksista tulevat näkyviksi, mutta sen ulkopuolelle jäävä 50 % ”tilanne- ja mahdollisuusavaruudesta” katoaa helposti päättelyn ulkopuolelle. Vaarana on, että palvelua ryhdytään ymmärtämään jälkikäteen asiakkaalle sopivana, vaikka toiset 50 prosenttia rajautui kategorian ulkopuolelle. Toisin sanoen dokumentaatio tekee takautuvasti työskentelystä vakaamman ja eheämmän oloisen kuin se välttämättä olisi ollut.

Näiden seurauksena palveludokumentaatiossa voi syntyä vaikutelma lineaarisesta tarinasta, jossa asiakkaan tilanteeseen on jatkuvasti pyritty vastaamaan uusilla palveluilla ja tukitoimilla. Asiakirjoista jää näkymättömäksi luultavasti melkeinpä aina se, että palveluiden yhteensopivuus, jatkuvuus tai todellinen vaikuttavuus on voinut olla heikko tai että sijaishuoltoa välttävä ratkaisu olisi voinut syntyä toisenlaisella kokoonpanolla. Palvelujärjestelmä ja kirjaamistapa voivat suosia sitä, että huostaanottohakemuksiin- ja selvityksiin kirjataan tehtyä toimintaa, mutta epävarma, vaihtoehtoinen ja suhteellinen jäävät näkymättömiin.

Oikeusteoreettisesti kyse on dialektisesta tai monologisesta argumentaatiosta. Ensimmäisen mukaisissa perusteluissa ilmenee päätöksen puolesta ja vastaan esitetyt seikat. Monologisesti rakennetuissa perusteluissa mukaan on otettu vain valitun ratkaisuvaihtoehdon (tässä tapauksessa huostaanotto) puolesta puhuvat seikat. (Toivonen 2017) Hallinto-oikeuden päätöksenteko perustuu pitkälti siihen, mitä sosiaalityöntekijä asiakirjoissa esittää ja päätöksenteko saattaa sisältää jopa suoria copypaste-viittauksia sosiaalityöntekijän tekemään selvitykseen (Heinonen & Hiitola 2009). Tämänkaltaiset piirteet järjestelmässä edistävät sitä, että päättely ja tarinankerronta asiakastilanteesta jäävät monologisiksi, eivät dialektisiksi.

Monologisen perustelutavan yhdistyminen siihen, että asiakirjat dokumentoivat ennen kaikkea tehtyä toimintaa (kuten palveluita), johtaa yhdessä palveluiden käyttöä koskevan asiakirjamateriaalin epäsymmetriseen käyttöön perusteluissa. Huostaanoton perusteluissa saatetaan keskittyä uhkakuvien dokumentointiin (Kalliomaa-Puha 2019) ja huostaanoton vaarantamisedellytykseen (Toivonen 2017) ilman, että eri ratkaisuvaihtoehtoja tai lapsen etua arvioidaan näkyvästi suhteessa lapseen ja hänen tilanteeseensa (Heinonen & Hiitola 2009; de Godzinsky 2012; Toivonen 2017). Oma tuntumani hallinto-oikeuden suullisista käsittelyistä on, että niissä ei useinkaan rakenneta tilannetta koskevaa ymmärrystä dialektisesti eri ratkaisuvaihtoehtoja vertaillen. Sen sijaan painopiste vaikuttaa olevan eri näkemysten mahdollisimman vakuuttavassa perustelussa. Samaten olen monet kerrat miettinyt joidenkin hankalien asiakkaiden asiakastapausten kohdalla, että kuinka vakuuttavan huostaanottoselvityksen kaikista ponnisteluyrityksistä saisikaan tyhjälle dokumenttipohjalle kirjattua. Selvyyden vuoksi todettakoon, ettei kyse ollut tilanteista, joissa huostaanotto olisi tosiasiassa ollut ajankohtainen.

Yhteenveto sijaishuoltoalttiutta lisäävästä palvelujärjestelmä-mekanismista

Tutkimus osoittaa, että palveluiden käyttämisen ja sijaishuoltoratkaisujen välillä on yhteys. On kuitenkin liian vahvaa ja lisäksi epämääräistä sanoa, että palvelujärjestelmä aiheuttaa sijaishuoltoratkaisuja. Sen takia tutkimuksien osoittamia tuloksia voi pyrkiö ymmärtämään tieteenteoreettisen mekanismi-käsitteen avulla. Olen edellä esitellyt siihen pohjautuvan selityksen palvelujärjestelmän ja sijaishuoltoratkaisujen väliselle yhteydelle. Eri aspektit sijaitsevat eri analyyttisilla tasoilla, koska kokoavana yhteytenä on pidetty asiakasta, palvelujärjestelmää ja sijaishuoltotarvetta. Jaoin mekanismin neljään osaan:

1) Sijaishuoltoratkaisuun päättymistä voi edesauttaa se, että palvelujärjestelmän erillisyys, standardointi ja määräaikaisuus ovat loogisesti samansuuntaisia huostaanottoa edeltävien palveluiden ja tukitoimien perusteluedellytysten kanssa.

2) Sijaishuoltoratkaisuun päätymistä voi edesauttaa se, että palveluiden oletetaan omaavan sisäistä arvoa ja vaikuttavuutta sinänsä. Kun palveluita tämän oletuksen pohjalta lisätään asiakkaan tilanteeseen, syntyy vaikutelma ratkaisutoiminnasta ja mahdollisesta tilanteen ratkeamattomuudesta.

3) Sijaishuoltoratkaisuun päätymistä voi edesauttaa se, että järjestelmässä on samaan aikaan viipaloitu palvelut erilliseksi ja tehty vaikeaksi ellei peräti mahdottomaksi niiden yhtäaikainen käyttö.

4) Sijaishuoltoratkaisuun päätymistä voi edesauttaa se, että palvelujärjestelmä suosii tehdyn ja näkyvän työn kirjaamista ja huostaanoton oikeudellinen argumentaatio sallii monologisen päättelyn asiakastilanteesta. Yhdessä nämä seikat jättävät vaihtoehtoisen ratkaisu- ja tilanneavaruuden pois näkyvistä.

Nämä neljä aspektia yhdessä muodostavat erään selityksen sille, miksi sijaishuoltoratkaisujen määrät kasvavat palvelujen lisäämisestä huolimatta.

Seuraava kuvio tiivistää esitetyn mekanismin.

Tämänkaltaisessa analyysissa on metodologisesti haastavaa erotella, missä määrin palveluiden käyttö itsessään lisää sijoitusriskiä ja missä määrin vaikeimmat tilanteet kasaavat ympärilleen enemmän palveluita. Tämä erottelu on vaikeaa ja siksi palveluiden käytön ja sijoituspäätöksien yhteyttä on vaikea tulkita suoraviivaisesti. Sijaishuoltoratkaisuun olisi voitu päätyä joka tapauksessa. Ydinongelmana on eristää se, mikä on palvelujen vaikutus tilanteeseen ja mikä on lapsen ja perheen tilanteesta nousevaa sijoitusriskiä. (vrt. esim. Berger ym. 2009)

Esseeni näkökulmasta tämä metodologinen huomautus ei ole täysin kattava, sillä ensinnäkin huomautus sisältää oletuksen tasalaatuisten palveluiden määrään perustuvasta ratkaisutoiminnasta. Mekanismien muodostumista koskeva tarkasteluni kohdistuu siihen, kuinka määrään ja standardeihin perustuva palvelujärjestelmä tuottaa heikosti relationaalista, vaihtoehtoisuutta huomioivaa ja kokonaisuutta yhteensovittavaa ratkaisutoimintaa, ja kuinka tästä syntyvä palvelujen kasautuminen voi alkaa näyttäytyä huostaanottoa perustelevana seikkana. Vaikka palveluiden määrällä voi olla merkitystä, analyysini nojaa tähän vain osittain. Toiseksi huomautus sisältää oletuksen siitä, että palvelujen kasautuminen liittyisi erityisesti juuri korkean sijoitusriskin tilanteisiin. Palvelujen kasautumista ei kuitenkaan välttämättä tapahdu vain lastensuojeluasiakkailla. Kolmanneksi mekanismianalyysissani ei ole ensisijaisesti kyse siitä, oliko sijoitus tarpeellinen yksittäisen lapsen kohdalla, vaan siitä, miten palvelujärjestelmän logiikka voi omasta toiminnastaan käsin lisätä sijaishuoltotarvetta. Analyysini osoittaa ongelmallisia tapoja ajautua kohti sijaishuoltoratkaisua, olkoon kyseessä sijaishuoltoa tosiasiassa tarvitseva lapsi tai sitten ei. Tarkoitukseni ei ole esittää analyysiani immuuniksi endogeenisyys-argumentille, vaan osoittaa ettei se täysin vastaa siihen, mitä olen pyrkinyt esittämään.

Tämän tekstin pyrkimyksenä ei ollut korostaa yksittäistä empiiristä löydöstä, vaan osoittaa, kuinka palvelulogiikka, oikeudellinen ajattelu ja käytännön lastensuojelutyö voivat kietoutua yhdeksi sijaishuoltoalttiutta tuottavaksi mekanismiksi. Tällöin sijaishuoltoratkaisu alkaa näyttäytyä asiakkaan tilanteessa tarpeellisena ja oikeudellisesti välttämättömänä myös palvelujärjestelmän oman toimintalogiikan takia. Palvelujärjestelmästä ei lähde yhtä kausaalista voimaa, joka aiheuttaisi sijaishuoltoratkaisun. Järjestelmän tapa tuottaa ja järjestää palveluita voi kuitenkin muodostaa mahdollisen sijaishuoltopolun.

Tekstini pyrkii selittämään, miksi palvelujärjestelmä voi lisätä samanaikaisesti palveluita ja kodin ulkopuolisia sijoituksia ilman, että siinä koetaan järjestelmän sisäistä ristiriitaa. Kirjoitukseni kyseenalaistaa teesiä siitä, että palveluiden lisäämisellä voidaan ennaltaehkäistä sijaishuoltoratkaisuja. Palveluiden lisääminen ei välttämättä muuta palvelujärjestelmän itsensä toimintalogiikkaa.

Lopuksi: Miten palveluita pitäisi järjestää

Palvelujärjestelmä voi tuottaa huostaanoton välttämättömyyttä ilman, että yksittäinen toimija sitä varsinaisesti haluaa. Kyse ei ole pahantahtoisista työntekijöistä tai yksittäisistä virheistä, eikä aina edes asiakkaiden vaikeista tilanteista. Kyse ei ole salaliitosta, vaan eri tavoin toimivasta emergentistä mekanismista. Työntekijöillä on tilannetietoista käytännön silmää ja asiakkailla toiveita miten asia pitäisi ratkaista, mutta vaatii voimia toimia yksin eri tavoin kuin järjestelmän logiikka olettaa. Kyse on palvelujärjestelmästä eikä yksilöpsykologisesta mekanismista.

Myös nykyhetkisessä palvelujärjestelmässä tapahtuu onnistumisia. Mielestäni nämä ovat kuitenkin poikkeuksia järjestelmän sisällä, eivät järjestelmän itsensä tarkoittamaa tulosta. Tästä kertoo se, että nämä yksittäiset onnistumiset nousevat esille sitä taustakanvaasia vasten, että yleensä asiat eivät toimi. Onnistuminen on sitä, että joko asiakas sopi kuin sopikin palvelun muotteihin tai sitten yhteistyöverkostoon saatiin mukaan poikkeukselliset yhteistyökumppanit. Vaikuttavan tuen saaminen asiakkaalle tuntuu jäävän lyhytkestoiseksi luovuuden ja vapauden taskuksi ison palvelujärjestelmän sisällä. Onnistumiset näyttäytyvät vaikeasti vakiinnutettavina ratkaisuina.

Vaikka ongelma saattaisi olla monimutkainen, ratkaisun ei välttämättä tarvitse olla (Rimpelä 2023b). Yksi järkevästi suunniteltu tukitoimi, joka on vakaa ja ennustettava sekä aidosti kosketuksissa asiakkaan tilanteeseen, toimii luultavasti aina paremmin kuin lukuisat katkonaiset palvelut. Mielenkiintoista on huomata, että palveluiden tuottama arvo ei näytä riippuvan niiden määrästä ja standardoinnista, vaan niiden paikasta ja käyttötavasta järjestelmässä (Toikko ym. 2021; Rimpelä & Kirmanen 2024; Seppälä ym. 2025).

Intuitiivisesti palveluihin panostaminen sijaishuollon välttämiseksi on oikea idea. Mutta edellä kirjoitetun perusteella kyse on ennen kaikkea siitä, miten palvelut järjestetään ja tuotetaan. Eräs vaihtoehto on tilannetietoinen palvelujärjestelmä. Tiivistetysti sen ajatus on, että palvelu ja sen menetelmä itsessään on vasta tyhjä ajatus tai skripti, joka saa arvonsa ja vaikuttavuusvoimansa suhteessa asiakkaan tilanteeseen ja luotuihin tavoitteisiin. Palvelun laatu on taidokasta tyhjän skriptin täyttämistä. Työntekijät ovat saman hallinnollisen sateenvarjon alla ja parhaimmillaan samassa tiimissä. Onnistumiset eivät välttämättä palaudu yksittäisiin päätöksiin tai ongelmiin erikoistuneisiin asiantuntijuuksiin. Tämän palvelumallin alla toiminta ja yhteistyö synnyttävät rakenteita, ei päinvastoin. (Rimpelä & Kirmanen 2024; Rimpelä 2023a; Koivisto 2026a; Koivisto 2026b; Koivisto 2026c; Koivisto 2021; Koivisto 2020, Koivisto 2006; Arnkil & Alhanen 2009, Koivunen 2005). Tilannetietoinen työskentely ei vaadi järjestelmäreformia, vaan erilaista palvelulogiikkaa, jota on Suomessa menestyksekkäästi kokeiltu (Rimpelä & Kirmanen 2024).

Oikeuskirjallisuudessa on sivuttu yhteiskuntafilosofista kysymystä siitä, että missä määrin palvelujärjestelmän on joustettava yhden lapsen ja perheen ehdoilla, jotta sijaishuolto voidaan välttää. Tämä on väärä lähtökohta keskustelulle, sillä sijaishuolto itsessään on palveluverkon suurinta mahdollista joustamista. Lisäksi joustamiskysymyksenasettelusta voi saada kuvan, että asiakkaat ovat jollain tapaa mahdottomia ja vaativat liikaa. Tämäkin on lähestulkoon aina väärä vaikutelma. Huostaanoton syissä ei nouse välttämättä esiin vanhempien mahdottomuus, paatunut lapsen kaltoinkohtelu tai lapsen vakavasti vaarallinen käytös, vaan myös elämään kuuluvat inhimilliset asiat, joihin voisi kuvitella muitakin ratkaisuja. Asiakkaiden tilanteet ovat monesti arkipäiväisiä, mutta palvelujärjestelmän logiikka ei.

Kirjallisuus