Arvioidaanko huostaanoton tarvetta vai todetaanko se?

Tiivistelmä

Minkälaisilla käsitteillä huostaanoton tarpeellisuutta arvioidaan?

Huostaanotto on viimesijainen ja voimakas interventio lapsen ja perheen elämään. Tästä johtuen lastensuojelun sosiaalityön eräs oleellinen tehtävä on huostaanoton tarpeellisuuden arviointi. Yksittäisen virassa olevan sosiaalityöntekijän harkintavalta huostaanottoarviossa korostuu vahvasti. Lastensuojelussa ei tästä huolimatta ole valtakunnallisesti systematisoitu sitä, miten huostaanoton tarpeellisuutta täytyy arvioida.

Tätä sivuavana yrityksenä voidaan pitää esimerkiksi THL:n huostaanottotarpeen arviointia koskevaa ohjeistusta (linkki). Epäselvää kuitenkin on se, onko sillä ollut työn konteksteja muuttavaa, systeemistä voimaa. Tämän lisäksi esimerkiksi Tapio Rädyn (2023) ja Sirpa Taskisen (2007; 2010) lastensuojelulain soveltamisoppaat tarjoavat lukuisia huostaanottoa koskevia tapausesimerkkejä ja selostuksia. Ne eivät kuitenkaan ole esityksiä siitä miten arviointi täytyy tehdä, vaan kertovat tarpeellisesti oikeudellisista raameista, joihin arviointi ja muu toiminta täytyy sovittaa.

Oma yleistykseni on, että huostaanoton tarpeellisuuden arviointi samaistetaan lastensuojelussa tavallisesti huostaanoton järjestämistä koskeviin kriteereihin. Käytännössä tämä tarkoittaa lastensuojelulain (Lastensuojelulaki 417/2007 40 §) kolmea käsitettä, joiden kaikkien täyttyessä syntyy velvoite huostaanoton järjestämiseen:

• Huostaanottoa koskeva syy
• Huostaanottoa edeltäneiden tukitoimien toimimattomuus
• Huostaanotto on lapsen edun mukainen ratkaisu

Huostaanoton tarpeellisuuden sisällöllinen arviointi nojaa tällöin näille kolmelle oikeudelliselle käsitteelle. Oikeudelliset käsitteet eivät kuitenkaan nimitykseni mukaan ole arvioinnin suorittavia menetelmäkäsitteitä, vaan sitä määrittäviä normikäsitteitä. Normatiivisuus tässä tarkoittaa sitä, että huostaanotolla täytyy olla syy, huostaanottoa täytyy edeltää tukitoimien toimimattomuus ja huostaanoton on oltava lapsen edun mukaista. Ne eivät kerro, miten näihin kannanottoihin päädytään, vaan siihen tarvitaan erikseen jokin menetelmä, olkoon se sitten julkilausuttu tai julkilausumaton.

Kun lastensuojelulaki samaistetaan lastensuojelun ammattitaitoon (tästä merkkejä esim. Jaakola ym. 2024), ei tosiasiallisesti vielä kerrota että miten työskennellään (menetelmäkäsitteet), vaan mitä kohti työskennellään (normikäsitteet). Menetelmäkäsitteet ja normikäsitteet yhdessä muodostavat tasapainoisen kokonaisuuden. Tällaista tasapainoista kokonaisuutta ei kuitenkaan ole ollut nähtävissä.

Konkreettinen esimerkki näiden eroista voisi olla seuraava. Hallinto-oikeudessa käsiteltävässä huostaanottoasiassa tuomarit eivät odota lastensuojelun asiantuntijajäsenen antavan lainopillista neuvoa huostaanoton syy-, tukitoimi- ja lapsen etu -perusteen suhteen, vaan lastensuojelun näkökulmaa näiden oikeudellisten reunaehtojen sisäpuolelle.

Normikäsitteisiin nojaava huostaanoton tarpeellisuuden arvio

Pelkkiin normikäsitteisiin nojautuvassa lastensuojelun tekemässä huostaanottoarviossa on useita ongelmia. Ensimmäinen on niiden ongelmakeskeisyys. Syyperuste ohjaa etsimään syytä huostaanotolle ja tukitoimiperuste ohjaa tarkkailemaan määräaikaisten palveluiden kasaantumista. Tällöin lastensuojelullista ajattelua ohjaavat käsitteet ovat jo lähtökohtaisesti ongelmien löytämiseen orientoituneita.

Toisin sanoen huostaanoton arviointiin käytetään voittopuolisesti käsitteitä, jotka voivat yksipuolisesti normittaa ja kehystää asioita huostaanottoa vaativiksi. Tämän takia on ongelmallista, että lastensuojelun menetelmällisyys samaistetaan näiden kolmen käsitteen varaan.

Kun asiakas-casea koskevaa arviointia ohjaa ongelmaorientoituneet käsitteet, joille ei ole vastapainona toimivia menetelmäkäsitteitä, voi case muuttua ikään kuin astiaksi, johon kaadetaan vain tietynlaisia huomioita. Ne ohjaavat ajattelemaan huostaanoton tarvetta joko vahvemmalla tai heikommalla signaalilla. joskus yksittäisiä, huostaanottoa puoltavia signaaleja voi olla vaikea osoittaa vääriksi. Menetelmäkäsitteiden kaltaisen vastapainon puuttuessa voi olla vaikea määrittää, että minkälainen signaali ei puolla huostaanottoa.

Ongelma on se, että lastensuojelussa huostaanoton tarpeellisuuden arviointi samaistetaan paljolti näihin kolmeen oikeudelliseen käsitteeseen. Niiden luova käyttö menetelmällisesti on vaarallista, sillä ne jo lähtökohtaisesti ohjaavat ajattelua kohti huostaanoton järjestämistä.

Tämä ei ole kritiikki lastensuojelun oikeudellista puolta kohtaan. Oikeudellisesti nämä käsitteet toimivat niin kuin täytyy. En kuitenkaan usko, että tarkoitus on ollut luoda lastensuojelun työskentelylle pelkästään käsitekoneistoa, joka on ongelmaorientoitunut ja huostaanoton järjestämisvelvollisuutta rakentava.

Arvioimmeko vai toteammeko huostaanoton tarpeellisuuden lastensuojelussa?

Toinen ongelma on seuraava. Mikäli huostaanoton tarpeellisuutta arvioidaan normikäsitteillä eikä menetelmäkäsitteillä, riskinä on että huostaanottoja ei tosiasiallisesti arvioida, vaan niitä todetaan. Tällöin ei perustella tai analysoida huostaanottotilannetta, vaan keskitytään toteamaan sen tarve. Todetaan, että huostaanotolla on syy; todetaan, että tukitoimet eivät ole riittäviä, sopivia tai mahdollisia; todetaan, että sijoitus on lapsen edun mukaista, koska se on lapsen edun mukaista.

Olen tehnyt tässä kirjoituksessa tähän asti käsiteanalyysia. Myös empiirinen tutkimus antaa tukea väitteelle siitä, että huostaanottoja toisinaan todetaan. Huostaanoton syitä on listattu ilman, että niitä arvioidaan suhteessa lapseen ja hänen tilanteeseensa (Heinonen & Hiitola 2009; de Godzinsky 2012; Toivonen 2017). Omassa tutkimustyössäni on tullut esille, että käytetyt tukitoimet listataan huostaanottohakemukseen, mutta ei ole välittynyt mikä on ollut ajatus tukitoimien takana. Itse arviointi ja jonkinlaisesta menetelmällisestä ajattelusta kertova työskentely on siis jäänyt uupumaan.

Mitä tulee lapsen etuun, sen pitäisi olla itsenäinen punnintanormi syy- ja tukitoimiperusteen ohella. Syy huostaanotolle voi löytyä ja tukitoimet ovat osoittautuneet toimimattomiksi, mutta huostaanoton kriteerit täyttyvät vasta kun huostaanotto on arvioitu lapsen edun mukaiseksi. Tämä toimisi tasapainona ongelmaorientoutumiselle ja varmasti jossain määriin toimiikin. Tätä ei kuitenkaan ole täysin ymmärretty, vaan vaikuttaa osittain siltä, että itsenäisen punnintaperusteen sijaan lapsen edun toteaminen on ikään kuin johdannainen, joka seuraa syyperusteen ja tukitoimiperusteen täyttymisestä (esim. Kotkavuori 2013; de Godzinsky 2012). Olen myös kohdannut, että tämän perustelemisessa on suuria vaihteluita.

Huostaanoton tarpeellisuuden arviointia koskevat menetelmäkäsitteet

Edellisen pohjalta esitän, että huostaanoton tarpeellisuuden arviointia koskevia käsitteitä pitäisi olla enemmän kuin kolme edellä listattua normikäsitettä. Se toisi tasapainoa arviointiin. Esitän seuraavaksi joukon erilaisia huostaanoton tarpeellisuuden arviointia koskevia kysymyksiä, jotka tekevät huostaanoton arvioinnista tarkempaa. Ne eivät perustu muuhun kuin omaan ammatilliseen työskentelyyni ja kaikkialta ammentamaani oppiin. Kun olen esittänyt ne, johdan niistä vielä kolme menetelmäkäsitettä.

1. Onko normaalista poikkeava elämäntapa hyväksyttävissä
2. Onko tilanteessa jotain keskeneräisyyttä, jonka voisi hyväksyä
3. Mikä on riittävä ja realistinen odotus, joka huostaanoton välttävälle muutosvaatimukselle asetetaan
4. Tuoko sijoitus parempaa tulevaisuutta lapselle nimenomaan niiden asioiden suhteen, joiden takia huostaanotto tehdään
5. Pysyykö levoton lapsi (erityisesti teini-ikäinen) paremmissa raameissa nykytilanteessa vai sijoitettuna
6. Onko huostaanoton tarve syntynyt kumuloituneesta määräaikaisten palveluiden käyttämisestä
7. Onko huostaanoton tarve syntynyt institutionaalisesti muiden palveluiden toimimattomuudesta
8. Väheneekö vai kasvaako lasta kannattelevien tekijöiden määrä huostaanoton aikana
9. Kun lapsesta on rakennettu useista yksittäisistä asioista ”huolestuttava kokonaiskuva”, onko mikään yksittäinen asia yksistään riittävä syy huostaanotolle
10. Kun lapsesta on rakennettu useista yksittäisistä asioista ”huolestuttava kokonaiskuva”, mikä tästä kokonaiskuvasta yhdessä tekee huostaanottoa vaativan
11. Pyritäänkö huostaanotolla suojelemaan omaa käsitystä hyväksyttävästä lapsuudesta ja vanhemmuudesta sen sijaan, että sillä suojeltaisiin lasta
12. Onko huostaanotto oikeasuhtainen keino lapsen tilanteen korjaamiseen
13. Missä määrin huostaanoton tarpeellisuutta arvioidaan ammattilaisten henkilökohtaisen neuvottomuuden tunteen takia
14. Kuinka hyvin asianosaiset tietävät, millä muutoksilla huostaanotto voidaan välttää ja kuinka hyvin se on heille selitetty
15. Onko huostaanottoa yritetty välttää jonkinlaisella koherentilla suunnitelmalla
16. Arvioiko sosiaalityöntekijä itsenäisesti tilannetta vai onko hän muiden tekemän arvioinnin varassa
17. Mitä kyseisen lapsen tilannetta peilaava sijaishuoltotutkimus povaa onnistumiseksi

Kysymysten määrä tai sanamuoto ei ole oleellista, vaan ajatuksena on tarjota tasapainoisempi, tarkempi, laadukkaampi ja lapsen etua paremmin toteuttava huostaanoton arviointi. Niistä voidaan edellään johtaa kolme käsitettä:

Näiden kolmen käsitteen voi nähdä saavan alkujuurensa lapsen edun tosiasiallisesta punninnasta, mutta tutkimusten valossa tälle ylätasolle jääminen jättää liikaa vaihteluvaraa. Tämän takia nämä käsitteet voisi integroida vielä erillisiksi menetelmäsäännöksiksi (lastensuojelulaki sisältää jo menetelmäsäännöksiä 29 § – 33 §). Tätä matalampi kynnys olisi niiden sisällyttäminen osaksi yliopisto-opintoja ja huostaanoton prosessiohjausta hyvinvointialueilla.

Väärin päätettyjä huostaanottoja voitaisiin välttää tarkemmilla säännöksillä huostaanottoarvioinnin suhteen. Lisäksi tämän kaltaisella arvioinnilla saadaan myös tehtyä vahvempi huostaanottohakemus silloin, kun sille tarvetta on.

Lopuksi

Olen esittänyt erilaisia tapoja arvioida huostaanoton tarpeellisuutta. Edellä esitetyllä tavalla ja asiaa vielä tarkemmin ajattelevia yksittäisiä lastensuojelun sosiaalityöntekijöitä ja muita työntekijöitä varmasti on, mutta ammattitaitokirjallisuutta tai muuta systematisointia ei ole juurikaan saatavilla. Ilmeisesti on tyydytty siihen, että arviointitaito jää jonkinlaiseksi hiljaiseksi tiedoksi, joka joko välittyy tai sitten ei välity eteenpäin sosiaalityöntekijöille. Tämän lisäksi arvioinnin tekemiseen ei ole määrätty erilaisia välineitä ja mittareita, vaan iso osa arvioinnista on puhtaasti sosiaalityöntekijän henkilökohtaisen ajatteluvoiman varassa, jonka laatu taasen riippuu mm. saadusta opista. Näistä kaikista seuraa se, että arviointierot sosiaalityöntekijöiden välillä eivät paikannu pelkästään persoonaeroihin, vaan myös ammattitaidon syvyyteen. Laadun täytyy olla vaihtelevaa.

Olen useissa kirjoituksissani sivunnut teorian tarpeellisuutta lastensuojelussa. Sen ei tarvitse olla tämän kummempaa. Huostaanoton tarpeen analyysista tulee tarkempaa, jos sitä tarkastellaan useamman käsitteen voimin. Sosiaalialalla on taipumus mainostaa työnsä todellisuutta moniulotteisena ja kerroksellisena, monien näkökulmien reflektointia vaativana kaaoksena. Paradoksaalisesti huostaanottoa arvioivia ja asiakastilannetta purkavia ja analysoivia käsitteitä on vähemmän kuin monissa yksinkertaisissa käytännön toimenpiteissä.

Kirjallisuus

de Godzinsky, Virve-Maria 2012: Huostaanottoasiat hallinto-oikeuksissa. Tutkimus tahdonvastaisten huostaanottojen päätöksentekomenettelystä. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/221ab231-00c3-4d2c-ac0a-033f718f4941/content.

Heinonen, Hanna & Hiitola, Johanna 2009: Huostaanotto ja oikeudellinen päätöksenteko. Hallinto-oikeuksien ratkaisut huostaanottoasioissa 2008. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/79959/f84ee235-d74a-4898-af24-deb260f3a806.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Jaakola, Anne-Mari; Lamponen, Tuuli & Aaltio, Elina & Aarnio, Noora & Haapala, Maija & Heino, Eveliina &Tarja & Repo, Jenni & Veistilä, Minna 2024: Lapsen tilanteen arviointi lastensuojelussa ja lapsiperhesosiaalityössä: Aikalaiskuvausta. Teoksessa Johanna Kiili, Anne-Mari Jaakola, Merja Anis, Tuuli Lamponen & Elina Stenvall (toim.) Lapsiperheiden ja lastensuojelun sosiaalityö. Helsinki: Gaudeamus, 93–106

Kotkavuori, Aapo 2013: Mitä on lapsen etu?: Sisällönanalyysi Helsingin hallinto-oikeuden tahdonvastaisista huostaanottopäätöksistä. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta

Räty, Tapio 2023: Lastensuojelulaki – Käytäntö ja soveltaminen. 5. painos. Helsinki: Edita.

Taskinen, Sirpa 2007: Lastensuojelulaki (417/2007). Soveltamisopas. Stakes.

Taskinen, Sirpa 2010: Lastensuojelulain soveltaminen. WSOYpro.

THL: Huostaanotto – Huostaanottotarpeen arviointi. https://thl.fi/ohjeita-ammattilaisille/huostaanotto/huostaanottotarpeen-arviointi

Toivonen, Virve-Maria 2017: Lapsen oikeudet ja oikeusturva. Lastensuojeluasiat hallintotuomioistuimissa. Helsinki: Alma Talent.